Miksi kouluttauduin lastensuojelun kokemuskumppaniksi
Kirjoitettu 22.4.2022
Olen Hannele, keväällä 2021 Lausteen perhekuntoutuskeskuksen koulutuksesta lastensuojelun kokemuskumppaniksi valmistunut viiden lapsen äiti.
Kokemuskumppaniksi halusin opiskella siksi, että vuosien myötä ajatus ja halu lasten tukemiseen ja auttamiseen oli kasvanut niin, että se johti lopulta kahteenkin lapsiin liittyvään kouluttautumiseen. Valmistuin loppuvuodesta 2021 myös koulunkäynnin- ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaajaksi. Koulunkäynnin ohjaajaksi opiskelu, sekä lastensuojelun kokemuskumppaniksi kouluttautuminen, ovat sisällöltään mielestäni myös tukeneet toisiaan. Vaikka kokemuskumppaniksi valmistuin nimenomaan lastensuojeluasiakas lapsen vanhemmalle, on tärkeää ymmärtää myös niitä erilaisia haasteita, mitä lapsilla on ja joita koulunkäynninohjaajan koulutuksessa kävimme läpi.
Miten sitten lastensuojeluasiakas lapsen vanhemman tukeminen auttaa lasta ? Tukemalla lastensuojeluasiakas lapsen vanhempaa, voin omalla pienellä osallani antaa uskoa ja voimaa vanhemmalle, joka painii väsymyksen, huolien ja pelkojensa kanssa, vanhemmalle joka tarvitsee kuuntelijaa tai vaikka tukea sosiaalityöntekijän kohtaamiseen. Vanhemman tukeminen, ja hänen huoliensa pienikin keventyminen auttaa myös lasta, koska on selvää, että jaksava vanhempi pystyy olemaan lapselleen paremmin tukena.
Olen itse hakeutunut lastensuojelu perheen asiakkuuteen ensimmäisen kerran jo kauan sitten, siitä on noin kaksikymmentävuotta. Syynä tähän oli lapsen sairauteen liittyvät asiat, kun huolten ja pelkojen viedessä voimat, jostain oli saatava tukea, jotta ylipäätään selviäisi.
Eilen vanhoja papereista selatessani löysin helmikuussa 2003 kirjoittamani tekstin joka alkaa näin : "Olemme tulleet tänään kotiin HYKS:n lastenklinikalta. Olen niin suunnattoman väsynyt, että tuntuu etten jaksaisi edes kävellä. Toisaalta haluaisin unohtaa kaiken, toisaalta muistaa kaiken tarkasti, jotta osaisin arvostaa arkipäiväisen väsymyksen keskellä myös lasteni terveyttä."
Itselläni ei ollut sellaista sukua tai lähipiiriä, johon olisin lapseni voinut hoitoon laittaa. Vaikea ja harvinaislaatuinen oireilu, ei olisi edes antanut mahdollisuutta rentoutumiseen, jos lapsi ei olisi ollut omien silmieni alla. Lastensuojelulla on kuitenkin tarjottavana monenlaista apua, ja minulle tarjotusta tuesta tulikin minulle korvaamattoman tärkeää, että sain puhua, että minua ja huoliani kuunneltiin. Niistä hetkistä ammensin voimaa, kun olin saanut purkaa mieltäni.
Samanlaiset huolet ja pelot toistui myöhemmin myös toisen lapsen kohdalla, osin samanlaisista, osin myös eri syistä. Vuosia jatkuneet pelot, yhä uudelleen toistuvat sairaalassaolot. Syytä näihin ei löydetty, ei perintötekijöistä, eikä muustakaan jolla nämä olisi saatu selitettyä. Vaikka näistä vuosista on jo aikaa, se hätä, epätoivo, väsymys ja ahdistus ei ole unohtunut. Ehkä hyväkin niin, ettei se täysin unohdu, koska sen kautta säilyy myös ymmärrys siitä, kuinka tärkeää vanhemman onkaan saada tukea, silloin kun omat voimat eivät riitä.
