Ystävän kuolema ja vahvistus siitä, ettei fyysinen kuolema ole olemisen loppu

Minun tarinani, osa 8

21.7.2024

Siitä tulee kolmisenkymmentä vuotta, kun ensimmäisen kerran kohtasin tilanteen, jonka jälkeen vuosien aikana vakuutuin yhä enemmän siitä, että fyysinen kuolema on vain maallisen olemuksemme toiminnan loppumista, jonka jälkeen sielu /henki, jatkaa edelleen olemassaoloaan. Tänä päivänä minulla ei ole tuosta asiasta enää minkäänlaista epäselvyyttä, vaan tiedän sen olevan täysin varma asia.

Olen suhteellisen vähän lukenut henkisyyteen liittyvää kirjallisuutta, koska olen kokenut niin, että haluan omalla tielläni, itse etsiä ja löytää tietoa ja vastauksia asioihin, joita tahdon ymmärtää. En ole halunnut että ajatukseni rakentuisikin lähinnä muiden kertomista asioista ja itse löytämisessä onkin ollut todella antoisaa se, kun myöhemmin on lukenut jotain muiden kirjoittamaa tai kuunnellut kertomaa ja niistä on tuotu esille aivan samoja kokemuksia, tietoa ja asioita, jotka olen itse saanut selville, omien kokemusteni ja esimerkiksi meditaatiomatkojen kautta.  

Olin jälleen, tavakseni tulleelle iltaisella kävelylenkilläni. Kuunnellessani erästä podcastia, jossa puhuttiin siitä, mitkä asiat ja tapahtumat elämässä ovat mahdollisesti vaikuttaneet siihen, että on valinnut tietoisesti lähteä tutkimaan henkiseen kasvuun liittyviä asioita, muistui mieleeni  läheinen lapsuudenystäväni Anne, joka ollessamme 16-vuotiaita, päätti itse, oman kätensä kautta, maallisen elämänsä. 

En ollut juurikaan lapsuudessani törmännyt omassa elämänpiirissäni kuolemaan. Ollessani noin 8-vuotias isoäitini sisaren 6 -vuotias  tytär menehtyi, jäätyään auton alle ja kyseiset hautajaiset olivatkin lähes ainoa kokemukseni kuolemasta.  

Olimme vuosien ajan lähes päivittäin leikkineet ja olleet yhdessä Annen kanssa, siitä kesästä lähtien, jona aloitimme koulun. Olimme silloin muuttaneet äitini ja isosiskoni kanssa Annen perheen naapuriin. Meistä tuli Annen kanssa läheisiä ystäviä, samojen kiinnostuksen kohteiden ja koulussa samalla luokalla olemisen myötä. Metsä, luonto ja eläimet olivat lähellä meidän molempien sydäntä. Täytettyämme 15 vuotta ja Annen mennessä rippikouluun,  halusin myös päästä ripille, eikä se äidilleni ollut este ateismistaan huolimatta. Rippikoulun jälkeen Anne alkoi liikkumaan enemmän ulkona muiden nuorten keskuudessa ja vietimme aikaisempaa enemmän aikaa omien ystäviemme seurassa, myös eri kaveripiireissä. Kävimme ensimmäistä vuotta lukiota ja olimme edelleen samalla luokalla. 

Siihen aikaan ei ollut matkapuhelimia ja yleensä vasta koulupäivän jälkeen, kun vei kyseisen päivän koulutehtävät toiselle, selvisi syy, jos toinen ei ollutkaan kyseisenä päivänä tullutkaan kouluun. Vuosien aikana tottakai, oli lukuisia kertoja, kun jompi kumpi meistä oli esimerkiksi sairaana, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, tai siitä erityisesti huolestunut, jos toinen ei aamulla tullutkaan bussipysäkille. Kotoamme bussipysäkille kulki puoli kilometriä pitkä hiekkatie. Joskus satuimme aamulla yhtä matkaa tälle kotitielle, mutta monesti toinen oli ehtinyt jo mennä, kun itse vasta lähti kulkemaan kohti pysäkkiä. Syyslukukausi  oli päättynyt ja oli Uuden Vuoden jälkeen ensimmäinen koulupäivä. Lähtiessäni sinä aamuna kouluun ja kulkiessani Annen kodin pihatien ohi, minulla oli kummallinen levoton tunne. Tunne joka oli minulle aivan uutta, aavistus siitä että Anne ei tule kouluun, ei nyt, eikä enää milloinkaan. Menin bussipysäkille, eikä Annea näkynyt. Outo aavistus ei lakannut vaivaamasta minua ja vain vahvistui. Koulussa, kun kello soi ensimmäisen tunnin alkamisen merkiksi ja muiden oppilaiden mennessä luokkaan, jäinkin  tavastani poiketen yksin koulun käytävälle. Nojasin käytävän seinään ja jonkin ajan kuuluttua koulun keskusradiosta tuli kuulutus, miten yksi koulun oppilaista oli menehtynyt. 

Anne oli Uutena Vuotena lähtenyt muutamien ystäviensä kanssa laivaristetylle Turusta Tukholmaan. Siihen aikaan ei ollut ikärajoja, niinkuin nykyään ja nuoret voivat lähteä keskenään laivaristeilylle, ilman aikuista. Anne oli, laivan menomatkalla Tukholmaan, sen ollessa jo avomerellä, ystäviensä läsnäollessa, yhtäkkiä kiivennyt laivan kaiteen yli ja hypännyt mereen, laivan perästä, potkuripuolelta. Ystävien kertoman mukana hän oli vain sanonut että "katsokaa, kun näytän tempun". Tämä oli tapahtunut niin nopeasti ja yllättäen, ettei kukaan ollut ehtinyt tekemään mitään. Laiva pysäytettiin ja etsinnät aloitettiin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Suuren laivan potkurin imu on voimakas, eikä selviämismahdollisuuksia edes olisi ollut.  Teon syistä en halua kirjoittaa, koska kyse on nuoren ihmisen tämänkaltaisessa menehtymisessä on aina kyse niin vaikeista ja arkaluontoisista asioista.

Kohtasin ensimmäisen kerran elämässäni itselleni läheisen ihmisen kuoleman, mutta jostain kummallisesta syystä, en koskaan kokenut Annen kuolleen. Muistan miten heti hänen kuolemansa jälkeen, illalla nukkumaan mennessä, mieleen nousi kummia ja hiukan pelottaviakin ajatuksia, että jos hän yhtäkkiä käveleekin huoneeni ovesta sisään tai on ollut vaikka komerossa piilossa, avaa komeron oven ja tulee huoneeseeni, vaikka tottakai tiedostin  ettei se olisi mahdollista, koska hän oli kuollut.  Vaikka häntä en voinutkaan enää kohdata niinkuin aikaisemmin, hän oli silti minulle jollainlailla toistuvasti läsnä. Itselleni asia oli hyvin hämmentävä ja tunsin useiden vuosien ajan, Annea muistaessani, myös syyllisyyttä omasta suhtautumisestani. En juurikaan itkenyt hänen kuolemansa jälkeen tai kokenut sellaista lopullisen menetyksen tunnetta, minkä kuoleman läheistä ystävää kohdatessa voisia ajatella tuntea. Moni varmasti sanoisi, että en vain halunnut hyväksyä ystäväni kuolemaa ja siksi koin hänen läsnäoloaan, mutta noin 15 vuotta Annen kuoleman jälkeen, tapahtui jotain sellaista, joka vahvisti minulle, että siihen oli syynsä, miksi en kokenut hänen olevan poissa. Ymmärsin, että ihmisen kuolema, on ainoastaan maallisen fyysisen olemuksemme loppu. 

                                              Kuvassa Annen minulle piirtämä onnittelukortti.

Anne oli kuolemansa jälkeen usein läsnä unissani, joissa monesti keskustellessamme totesimme myös sen, että hän on kuollut. Unet olivat muutoin hyvin arkipäiväisä, kuljimme metsässä jutellen, poimimme yhdessä mustikoita tai vain istuimme yhdessä keskustellen ihan tavallisista asioista, niinkuin olimme tehneet hänen eläessäänkin. Unissani emme kuitenkaan olleet lapsia, vaan sen ikäisiä kuin muutoinkin jo olin. Vuodet kuluivat ja Anne oli yhä edelleen aina silloin tällöin unissani. 12 vuotta myöhemmin sain ensimmäisen lapseni. Lapseni ollessa vähän reilu vuoden, minun oli tarkoitus palata takaisin työelämään ja lapseni mennä perhepäivähoitoon. Olimme muuttaneet kaupungista maaseudulle vanhaan omakotitaloon, lapseni isän ja isovelipuolen kanssa. Kyseinen omakotitalo oli lähellä lapsuuden kotiani ja Annen lapsuuden kotiin oli matkaa linnuntietä vain muutama sataa metriä. Työhön paluu ei ollut itselleni helppoa, kyse oli ensimmäisestä lapsestani ja olin kait hiukan ylihuolehtivainenkin äiti. Pienillä lapsilla kun on tapana laittaa suuhunsa kaikkea mitä käsiinsä saa, mutta lapsellani tämä ei monestikaan jäänyt vain suuhun laittamiseen, vaan jos oli kyseessä esimerkiksi pieni lattialta löytynyt kivi, hän saattoi myös nielaista sen. Olin tästä todella huolissani ja siitä, valvoisiko perhepäivähoitaja varmasti lastani niin, ettei mitään vaarallista tapahtuisi. 

Työhön paluuni lähestyi ja muutama yö ennen sitä, Anne oli taas unessani ja sanoi minulle "Koska olen kuollut ja minulla on paljon aikaa ja olet niin huolissasi lapsesi hoitoon menosta, niin minä voin vahtia häntä hoitopaikassa, kun olet töissä". Olin tottunut unissa tapahtuviin keskusteluihin Annen kanssa, enkä tähän sinällään siksi kiinnittänyt mitään erityistä huomiota, ennenkuin noin puolitoista-kaksi vuotta kyseisen unen jälkeen. 

Palasin työ-elämään ja eräänä iltana lapseni ollessa ehkä noin kaksi ja puoli -kolme vuotias olin hänen kanssaan kaksin kotona. Katsoin sohvalla istuen televisiota. Talossa, jossa asuimme, oli pitkä eteiskäytävä, joka päässä oli eteinen ja muutama porras, jotka veivät keittiöön ja olohuoneeseen, jotka olivat hiukan ylempänä. Sohva jossa istuin, oli tämän käytävän viereisessä pienessä, enemmänkin kolossa, kuin varsinaisessa huoneessa ja lapseni leikki siinä vieressäni lattialla. Eteisen käytävä oli hiukan hämärä, mutta ei pimeä. Jonkin ajan kuluttua huomasin että lapseni oli lopettanut leikin ja hän seisoi katsellen eteiskäytävään. Jatkoin television katsomista, mutta kun lapseni vain jatkoi käytävään katsomista, kurkistin itsekin käytävään, mutta en nähnyt siellä mitään. En sanonut lapselleni mitään, vaan ainoastaan seurasin häntä, eikä hän kiinnittänyt huomiotaan minuun. Kurottauduin hiljaa katsomaan häntä ja huomasin miten hän välillä hymyili katsoessaan johonkin eteenpäin, niinkuin näkisi siellä jotain, vaikka ketään muita ei ollut meillä kotona, eikä meillä ollut edes lemmikkieläimiä, joka olisi saattanut olla käytävässä. Lapseni kuitenkin tuntui selvästi näkevän siellä jotain. Tätä jatkui vielä hetken aikaa, kunne lopulta lapseni hymyilleen vilkutti kädellään tyhjään käytävään, sanonen " hei hei Anne" niinkuin sanotaan vaikka ystävälle, joka on ollut kylässä ja lähdössä pois.

En ollut koskaan puhunut pienen lapseni kuulleen edesmenneestä ystävästäni ja hänen kuolemastaan, eikä luonnollisestikkaan tuon ikäinen lapsi olisi edes ymmärtänyt kuoleman merkitystä. Tämä tapahtuma kuitenkin vahvisti minulle ensimmäisen kerran sen, että kuolemaa ei ole, niinkuin se usein ymmärretään kaiken loppumisena. 

 

 

Unihalvaus

Lähdin eilen illalla pitkälle kävelylenkille. Kävellessäni kuuntelin erästä podcastia, jossa vierailevana keskustelijana oli nainen, joka kertoi omasta henkisestä heräämisestään ja siihen liittyvistä kokemuksistaan. 

Itsellänikin on ollut jo lapsuudesta lähtien monia sellaisia kokemuksia, joita jotkut sanoisivat yliluonnollisiksi ja jotka ovat vaikuttaneet siihen, että tieni on kulkenut etsimään kokemuksia, tietoa ja vastauksia, myös tavoilla, jotka eivät ihmisen viidellä maallisella aisteilla avaudu. Jostain syystä kuitenkin mieleeni muistui vuosia sitten kokemani unihalvaus, vaikka siinä ei olekaan kyse  mistään mystisestä, lukuun ottamatta uhkaavaa hahmoa, joka ihminen unihalvauksen aikana yleensä kokee olevan läsnä huoneessa.

Olin jo nukkunut jonkin aikaa, kun yhtäkkiä heräsin. Huoneeni ei ollut täysin pimeä, koska ovi oli raollaan ja kuulin vanhimman poikani pelaavan tietokoneella omassa huoneessaan. Avasin silmäni ja näin huoneeni ovella, lähellä sängyn päätyä seisovan synkän ja tumman olennon, joka tuijotti minua. Vaikka olento näytti uhkaavalta, se itsessään ei aiheuttanut niinkään pelkoa. Pelottavaa tapahtumassa oli, kun huomasin etten kykene liikkumaan. Ainoastaan silmäni liikkuivat. Yritin liikuttaa jalkojani ja käsiäni, mutta turhaan, en saanut aikaan  pienintäkään liikettä, vaan olin kuin halvaantunut ja naulittuna sänkyäni vasten. Hahmo oven suussa tuijotti minua, kurottautuen hiukan minua kohti,  mutta ei kuitenkaan tullut lähemmäksi.

Koska vanhin poikani oli hereillä, ajattelin huutaa häntä apuun. Yritin huutaa hänen nimeään, mutta vaikka kuinka ponnistelin, sain aikaan vain hiljaisen äänen. Yritin huutaa toisen poikani nimeä, koska hänen nimensä on lyhyempi, mutta turhaan, ääneni oli kuin kuiskaus. Tumma hahmo seisoi edelleen huoneeni ovensuussa. Koska yritys huutaa oli turhaa, keskitin kaikki voimani ensin jalkoihini, yrittäen liikuttaa varpaitani. Todetessani sen turhaksi, keskityin ensin sormiini ja sitten vain yhteen sormeen. Lopulta sain yhden vasemman käden sormistani aavistuksen liikahtamaan. Samalla lihaksiston jäykkyys katosi, pystyin liikuttamaan itseäni normaalisti ja tumma hahmokin katosi ovenpielestä. 

Seuraavana päivänä juttelin vanhimmalle pojalleni tapahtuneesta. Hän kertoi kuulleensa että olin puhutellut häntä nimeltä, mutta oli ajatellut että jos minulla on tärkeää asiaa, tulen varmaan hänen huoneeseensa ja oli sitten unohtanut sen pelatessaan. 

Unihalvauksen sanotaan olevan myös periytyvä ominaisuus. Omalla kohdallani kyseinen kokemus on jäänyt tähän mennessä ainoaksi, mutta ainakin kahdella lapsistani on ollut useitakin unihalvauskokemuksia ja paljon omaani pelottavampia. 

Tuon kokemukseni jälkeen perehdyin siihen mistä unihalvauksessa on kysymys. Yllättävää kokemuksessani oli se, että useissakin lähteissä kerrottiin, ettei unihalvauksen aikana voi myöskään puhua, niin että voisi herättää esimerkiksi vieressään nukkuvan kumppanin. Mihinkään keskusteluun minustakaan ei olisi ollut, mutta pystyin kuitenkin voimakkaasti keskittymällä sanomaan poikani nimen, vaikkakin hiljaisella äänellä. 

Unihalvauksen sanotaan johtuvan aivojen häiriötilanteesta, jossa ihmisen havahduttua unesta hereillä olon  tietoiseen tilaan, tahdonalainen lihaksisto on edelleen REM-unen aikaisessa halvaustilassa.  Kyseisen halvaustilan ajatellaan olevan on  REM-unen aktiivisen aivotoiminnan aikainen suojamekanismi, jotta ihminen ei liikkumalla vahingoittaisi itseään unia nähdessään. 

Vaikka nykyään tiedetäänkin, mistä unihalvaus johtuu, se on tapahtuma jota selittämään löytyy erilaisia uskomuksia ja joihin vaikuttavat niin uskonnot, kuin myös erilaiset kulttuurit. Muistan miten oma ex-mieheni kertoi omasta unihalvaus  kokemuksestaan ja siitä miten hänen kulttuurissaan unihalvauksessa nähdyn hahmon uskotaan olevan dzinni, Jumalan tulesta luoman olennon. Dzinnejä sanotaan olevan sekä pahoja, että hyviä ja monien niistä elävän täällä maan päällä kuten ihmisetkin, perustaen perheitä ja hankkien myös lapsia. Dzinnien kerrotaan osaavan ottaa erilaisia ulkomuotoja ja joidenkin avioituneen  ihmisten kanssa, vaikka sen sanotaankin olevan kiellettyä. Omassa kokemuksessani tumma hahmo pysyi oven läheisyydessä, vaikkakin lähellä minua, mutta monesti, nähty olento saattaa tulla aivan lähelle ja joskus myös esimerkiksi istumaan ihmisen päälle. 

Vaikka unihalvaukselle onkin täysin järkevä selitys, ja siitä olisi tietoinen, on selvää että varsinkin ensimmäisellä kerralla, sen kokeminen on pelottavaa ja mahdolliset hallusinaatiot uhkaavasta olennosta, tekee siitä vielä pelottavamman.

 

Olemmeko todellisuudessa vapaita ?

Oletko vapaa vai koetko yhteiskuntajärjestelmässä sellaisia epäkohtia, jotka tunnet kahlitsevina ja jotka tulisi ehdottomasti saada muuttumaan ? Koetko olevasi järjestelmän pelinappula, jossa ihmisen tarkoitus ja henkinen ulottuvuus unohtuu ? Kaipaatko enemmän materialistista vai henkistä vapautta, vai katsotko, että niiden tulisi kulkea käsikädessä ?

Viimeisen vuorokauden aikana on eräässä Facebookissa olevassa ketjussa ollut mielenkiitoista keskustelua siitä, mitä tarkoittaa olla "vapaa", mitä tarkoittaa "kotiin paluu" tai mitä on "järjestelmän orjuus". Miten vapauden voisi saavuttaa ja onko vapaus ulkoista vai myös sisäistä ?

 

Mitä on vapaus ?  Olemmeko "järjestelmän orjia"  ?

Jo sana "vapaus" itsessään on asia, jonka ihmiset käsittävät eri tavoin.  Ajatus vapauden merkityksestä vaihtelee huomattavankin paljon, ihmisten erilaisten kokemusten, ympäristön olosuhteiden, toiveiden, uskomussuuntien ja ajatusmallien mukaan. Yhdelle se saattaa tarkoittaa nimenomaan sitä, ettei ole rangaistuseuraamuksena väärästä teosta vankilassa, toiselle vapautta on tehdä omia päätöksiä ja valintoja tai olla mahdollisimman riippumaton yhteiskuntajärjestelmästä. Kolmannelle, niinkuin itselleni, vapaus syvällisimmin on sitä, että kykenee henkisesti kehittymään sellaiselle tasolle, ettei enää joudu esimerkiksi karman seurauksena uusien oppiläksyjen eteen, vaan tietää, ymmärtää ja osaa toteuttaa riittävästi rakkauden lakia. Jollekin todellinen vapaus saattaa tarkoittaa sitä, että olisi maallisessa elämässään täysin riippumaton muista. Mikään näistä tavoista ajatella vapautta, ei kuitenkaan ole väärä tai vähempiarvoinen, vaan ainoastaan erilainen ja katsottu erilaisista toiveista ja lähtökohdista käsin.

Hyvin monesti ajattelemme vapauden tarkoittavan ihmisen maallista tai konkreettista, materialistista vapautta. Oikeutta valita asuinpaikkansa, kulkea vapaasti minne haluaa, tehdä työtä jota haluaa,  päättää itse mihin käyttää omaa varallisuuttaan.  Maallisen vapauteen kuuluu myös sanavapaus tai vapaus valita uskontonsa, olla oma itsensä, ilman että meitä yritetään pakottaa johonkin tiettyyn muotiin, vaikka niissä onkin kyse jo enemmänkin myös ihmisen henkisestä aspektista. Mitään edellä mainittuja vapauksia meillä ei kuitenkaan ole lainkaan niin paljon kuin monesti kuvittelemme olevan. Niin media, kuin meitä johtavat ihmiset, työntävät jatkuvasti erilaisia ajatusmalleja ja ideologioita vaikuttaakseen ihmisten mieliin ja toimintaan. Yhteiskuntajärjestelmän pyöriminen ja pyörittäminen edellyttää ihmisille monia erilaisia pakkoja ja "pakkoja", niitä, jotka tiedostamme ja myös niitä, joita hyvin monet meistä eivät tiedosta.  

Olemmeko siis pakotetusti vai vapaaehtoisesti osana järjestelmää, emmekä vapaita ? Uskon että oikeastaan meistä jokainen on molempia. Ehkä vain sellainen ihminen, joka lakkaisi täydellisesti osallistumasta yhteiskuntaan, käyttämästä mitään yhteiskunnan palveluja, eikä myöskään riko sellaisia yhteiskunnan sääntöjä, joiden seurauksena joutuisi väkisinkin esimerkiksi yhteiskuntajärjestelmän tuomittavaksi oikeusjärjestelmän kautta, vois sanoa olevansa aidosti vapaa ja itsensä herra, vaikka häntäkin toki sitoo siitä huolimatta normaalit elämän ja luonnon järjestelmän lait. Voimme kieltäytyä joistain yhteiskunnan vaatimuksista, oman päätöksemme mukaisesti, mutta kuitenkin, niin kauan kuin käytämme joitain yhteiskunnan palveluja tai saamme tai otamme elantomme ja varamme yhteiskuntajärjestelmän kautta, työnteon kautta tai erilaisia tukina, olemme kiinni vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä ja olemme itse valinneet olla osa sitä järjestelmää, olla olematta aidosti vapaita. Vai tarkoittaako se sitä ettei olisi aidosti vapaa, senkin käsitämme varmasti eri tavoin. Siitä, mitä hyvä tai haitallisia tekijöitä sisältyy siihen että on osana järjestelmää, on lukemattomia ja niin myös monia mielipiteitä ja siitä voisi kirjoittaa paljonkin, mutta en nyt lähde siihen, ainakaan tässä kirjoituksessani, ihan jo kirjoitusmäärän vuoksi.

Henkinen vai materialistinen vapaus ?

Ihmisessä on kaksi eri olemuspuolta, niin fyysinen kuin henkinenkin. Itse en usko, että kumpikaan voi kehittyä kohti todellista vapautta ilman toistaan. Sisäinen eli henkinen vapaus vaatii sitä, että ihmisen kykenee ymmärtämään ja hyväksymään maallisen materialistisen eli ulkoisen elämänsä. Maalliseen elämäänsä ja arkeensa syvästi tyytymättömän on vaikeaa saavuttaa henkistä tasapainoa ja vapautta.  Materialistinenkaan asioiden järjestyksessä olo ja suuri vaurauden määrä ei  takaa henkistä hyvinvointia.

Meidän tulisikin oppia elämään fyysis-henkisenä kokonaisuutena, molemmat puolet huomioiden. Kyetä irtautumaan niistä ihmisen mielihaluista, jotka maailmassa aiheuttaa paljon kärsimystä ja pahaa, vallanhalu, materialismi, ahneus, muiden riistäminen.

Mitä tarkoittaa kotiinpaluu ?

Kotiinpaluu on sana josta moni, ainakin tietoista henkistä tietä kulkeva, on varmasti kuullut puhuttavan. Eikä vältättämättä vain liittyen "Kotiinpaluu heimoon", jonka päämääränä heidän kotisivujen mukaan  on seuraava : "Kotiinpaluu Ry:n tarkoituksena on luoda koko Suomen laajuinen, voimakas, rakastava, viisas, elinvoimainen, omavarainen, terve, luonnonmukainen sekä kaikkea elämää arvostava yhteisö". 

Kotiinpaluu on myös esimerkiksi Kabat-Zinn Jonin kirja "Kotiinpaluu-108 oppia tietoisesta läsnäolosta", joka perustuu mindfulness oppeihin, jotka auttavat ihmistä keskittymään tähän hetkeen, sekä löytämään tyytyväisyyden ja rauhan tunteen olosuhteista riippumatta". Kotiinpaluu sanaan olen törmännyt myös meditoinnissa, joihn liittyen olen osallistunut useitakin kertoja, yhdessä monien muiden ihmisten kanssa, yhteiseen Kotiinpaluu-meditaatioon. 

Kotiinpaluunkin määrittelemä, mitä sillä tarkoitellaan, vaihtelee, eikä niistäkään määritelmistä mikään ole väärä tai toistaan huonompi. 

Jollekin kotiinpaluu voi tarkoittaa muuttoa synnynseuduilleen ja jollekin sitä, että voi elää maallista fyysistä elämää itsellisenä ihmisenä, irrallaan yhteiskunnan pakottavista järjestelmistä. Itselleni kotiinpaluu tarkoittaa myös sitä, että kasvaa henkisesti niin, että lopulta on mahdollista irtautua elämänkierrosta, koska on oppinut kaiken tarvittavan. Uskon siis jälleensyntymään.  

Todellisen vapauden uskon olevan jokaisessa ihmisessä itsessään oleva kosmisen viisauden, jonka ymmärtäminen saa ihmisen myös toimimaan rakkauden lain mukaisesti. Tie siihen tulee vain löytää ja lähteä tietoisesti kulkemana sitä pitkin. Sillä viisaasti toimijan katsoessa peiliin, sieltä katsoo, ei vain fyysinen ihminen, vaan myös jumalallinen tieto, viisaus ja tie vapauteen.