Minun tarinani, osa 4
Omaa tietä etsimässä I
Jo lapsena muistan joskus miettineeni sitä, mikä on kaiken olemassaolon tarkoitus. Mutta mikä saa lapsen pohtimaan olemassa olon merkitystä. Ehkä se on luonnollinen osa ihmisen kasvua, kun lapsi alkaa ymmärtämään omaa yksilöllisyyttään ja erillisyyttään vanhemmistaan, tai omaa elämää koskettaa jokin onnettomuus, luonnonkatastrofi, jonkun läheisen ihmisen tai vaikka lemmikin kuolema.
Olen lähtöisin ateistikodista ja vaikka kotona ei ateismia mitenkään tyrkytetty, olin kyllä tietoinen äitini ajatuksesta, että "tänne synnytään sattumalta, kuollaan, haudataan maahan, madot syövät ja se on siinä", vaikkei hän sitä näin radikaalilla tavalla esittänyt, kun olin lapsi. Äitini tämä ajatus oli siinä mielessä erikoinen, että tiedän hänen kokeneen ainakin joitain sellaisia asioita, jotka olivat tuon lopullisuus ajatuksen vastaisia.
Asuimme maaseudulla, metsän reunassa ja liikuin lapsena paljon luonnossa. Kuljin metsissä tutkien kasveja, tarkkaillen eläimiä ja vain istuen ja nauttien luonnon luomasta tunteesta. Myöhemmin kasvanut kiinnostukseni energioihin, joita ei voi fyysisin aistein havaita, on ollut itsessäni luultavasti vahvana jo lapsuudessa, vaikka en silloin osannutkaan sitä ajatella tavalla, miten nykyään asiat näen, koen ja ymmärrän. Jo lapsena, erityisesti vanhat puut ja kelot vetivät voimakkaasti puoleensa, niiden läheisyys ja koskettaminen, niistä huokuvan tunteen kiehtovuus ja syvä ja voimakas energia, jonka myöhemmin olen ymmärtänyt koostuvan esimerkiksi niiden pitkän elämän aikana niihin kertyneistä lukemattomista jäännösenergioista. Puissa on syvää rauhaa ja viisautta. Onhan niiden juuret syvällä Äiti maassa ja latvus kohoaa kohti korkeutta ja valoa, joista rakentuu tasapaino. Puiden energiassa on seesteisyyttä, jota voi ammentaa itseensä, kun hiljentää oman maallisen ajattelun mielensä ja antaa niiden välittämän rauhan kulkeutua itseensä.
Tullessani siihen ikään, jolloin nuoret pääsevät ripille ja parhaan ystäväni Annen aloittaessa rippikoulun, myös minä halusin rippikouluun. Ehkä sieltä löytäisin joitain vastauksia siihen, että elämällä ja kaikella ympärillämme olevalla olisi muukin tarkoitus, kuin mikä äitini näkemys oli asiasta. Kaipasin vahvistusta ajatukselleni siitä, että on jotain muutakin, kuin sattuman varainen syntymä ja kuolema, että totuus on jotain muuta. Ateismistaan huolimatta, rippikouluun meno ei ollut äidilleni ongelma. Koska minua ei ollut syntymäni jälkeen kastettu, minun tuli mennä ensin kasteelle, jotta voisin osallistua kirkossa pidettävään konfirmaatioon. Iästäni huolimatta minulle tarvittiin myös kummit. Eräs perhetuttumme tuli toiseksi kummikseni ja rippikoulussa meitä opettanut naislehtori toiseksi. Minut kastettiin, pääsin ripille ja äitini järjesti kotonamme kauniin rippijuhlan, johon kutsuttiin myös sukulaisia vierailulle.
Mitään aidosti syvällisiä tai todellisia vastauksia ei rippikoulu tai kristinusko kuitenkaan koskaan itselleni antanut. Siihenkin on syynsä, jotka ymmärsin vasta pitkän etsinnän jälkeen.
Kaste ja konfirmaatio
Vuodet kuluivat. Peruskoulu päättyi ja menin lukioon. Minulla oli ollut haaveenani joko puutarhurin tai laborantin ammatti, mutta olin lopulta päätynyt ajatukseen laboratoriotyöstä. Laborantiksi opiskelemaan pääsyn vaatimuksena oli kuitenkin 18-vuoden ikä, käsiteltävien myrkyllisten aineiden vuoksi. Menin lukioon, koska työtäkään en löytänyt. Kahden vuoden lukiossa olon jälkeen sain työpaikan eräästä suuresta puutarhasta ja vuoden siellä olon jälkeen, täytettyäni 18 - vuotta, hain haluamalleni laborantti linjalle ammattikouluun. Pääsin ensiyrittämällä, olinhan tarkoituksella lukenut juuri niitä aineita, joita eniten huomioitiin pisteiden laskussa. Biologia kymmenen, fysiikka ja kemia, molemmat yhdeksän. Todellisuudessa minulla olisi ollut kemian numero kymmenen ja fysiikan numero kahdeksan, mutta koska fysiikan- ja kemian opettajani tiesi toiveestani laborantiksi opiskelusta hän teki kompromissin ja antoi molemmista yhdeksikön. Olin alkanut myös seurusteleman ja muutin pois kotoa senaikaisen poikaystäväni kanssa. Tämä yhdessäolo kariutui lopulta vuosien kuluttua kumppanini jatkuvaan alkoholin ja rajun väkivallan käyttöön, jonka viimeisellä kerralla tuskin olisin selvinnyt hengissä, jos en olisi ehtinyt pakoon naapuriin.
Kuva kotona pois muuton jälkeen vanhan omakotitalon pihalta, johon muutimme vuokralle. Talossa oli tupakeittiö, olohuone, sekä sauna, ulkovessa ja pihalla kaivo, jossa ei ollut edes pumppua, vaan vesi tuli nostaa ämpärillä kaivosta.
Ammattikoulun laborantti linjalla opiskelemassa. Kuva on yksi opiskeluun liittyvä harjoitus, jossa tuli kehittää itse otettu valokuva.
Minä ja saksanpaimenkoira tyttöni Donna.
Elämä jatkui opiskelun ja ammattiin valmistumiseni jälkeen työn merkeissä, ensin Mikrobiologian laitoksella ja Tyksissä ja lopulta vakituisessa tutkimus ja kehitystyössä kansainvälisessä terveysteknologian yrityksessä, sekä välillä ns. lainatyöntekijänä yhteistyössä Yliopiston kanssa.
Kiinnostukseni ei fyysisin aistein havaittaviin asioihin, olemassaolon monimuotoisuuteen ja merkitykseen lisääntyi, mutta nuorena en niin tarkoin edes miettinyt sitä, mikä esimerkiksi kristinuskon opeissa oli sellaista, ettei niistä voinut vastauksia löytää kaipaamiini asioihin. Vasta myöhemmin, pitkään jatkuneen henkisen kasvun polulla kulkuni jälkeen, on syyt siitä avautuneet minulle. Uskon että kaikissa uskonnoissa on pohjalla totuuden siemeniä, onhan niissä myös rakkauden sanomaa. Siitä huolimatta uskonnot lisäävät ihmisten välistä erillisyyttä ja kasvattavat ihmisryhmien välisiä muureja.
Miten olemassaolostaan ja seuraajamäärästään kilpailevat uskonnot, maailmaa hallitakseen, eikä vain rakkaudella, ei ihmisen todellisen hyvyyden, vaan sen mukaan mihin ryhmään kukin kuuluu, asettamalla ihmisiä eriarvoiseen asemaan, toinen toistensa ylä- tai alapuolelle, voisivatkaan olla vastaus ihmisten välisen ja maailmanrauhan saavuttamiseen.