Minun tarinani, osa 6 Reikin maailmaan ja Reiki Masteriksi

 Minun tarinani, osa 6

Reikin maailmaan ja Reiki Masteriksi

Reiki kurssi, eli reiki energian kanavointiin opettava kurssi avasi uusia mahdollisuuksia kehittää itseään ja ajattelenkin, ettei reiki ole vain vaihtoehtoishoitoa tai hyvää tukihoitoa koululääketieteen rinnalle, vaan se soveltuu myös hyväksi ensiaskeleeksi oman herkkyyden harjoittamiseen, sekä niin monesti meiltä ihmisiltä, aikojen kuluessa, kaiken kiireen ja materian keskellä syvälle piiloon kätkeytyneiden ja sulkeutuneiden aistien ja havainnointitapojen avaamiseen.   

Reiki I kurssi oli itsehoitoon ja toiseen ihmisen tai myös eläimen kohdistuvan  kontaktihoidon oppimista ja hieno kokemus itselleni. Saatu oppi ja harjoitukset vahvisti ajatuksiani siitä miten kaikkialla on energiaa, vaikka sitä fyysisin silmin emme voikaan nähdä. Eihän energia itsessään ole fyysisin silmin nähtävää, vaikka joissain tilanteissa, kuten esimerkiksi salamassa, voimme nähdä sen purkauksen voimakkaana valona ja näemme kaikkialla ympärillämme energian vaikutuksia. Kurssi konkretisoi myös sen, että ajatus ei ole vain mielessä liikkuvia sanoja, vaan se on myös voima ja sen avulla on mahdollista kanavoida energiaa. Reikikurssilla tehdyt harjoitukset tekivät asiasta paljon todellisemman, kuin vain lukemalla tai jonkun kertomana voisikaan olla.

Myöhemmin kävin Reiki II kurssin, joka on kaukohoitoon ja reikin lähettämiseen liittyvä tietoa, oppia ja harjoitusta. Vuonna 2014 minusta tuli Mikao Usuin linjan Reiki Master, joka tarkoitta sitä, että voin itse myös opetta reikiä. 

Kaikki käymäni reikikurssit perustuivat reikin kehittäjän ja luojan japanilaisen Mikao Usuin oppilinjaan. 

                                                     Sensei Mikao Usui

Eräs mielenkiintoinen muisto reikikurssista liittyy myös koiraamme Argokseen, joka aina kotiin tultuani juoksi ovelle vastaan ja aloitti liehakoinnin haluten silityksiä ja rapsutuksia. Silläkin kertaa Argos tuli luokseni samalla tavalla kuin aiemminkin, mutta pysähtyi yhtäkkiä, vähän matkan päähän minusta ja jäi vain katsomaan minua. Kun menin lähemmäs, se peruutti ja vain katsoi. Ei millään lailla pelokkaana, mutta selvästi hämmentyneenä ja tarkkaavaisena. Eläimet ovat herkkiä sellaisille asioille, mitä me ihmiset emme tunnista ja todennäköisesti koirani huomasi minussa energiakanavien avaamisesta johtuneen muutoksen. Argos katseli minua pidemmän aikaa hiukan etäältä, tulematta kosketusetäisyydelle, eikä kutsumallakaan tullut ensin luokseni. Ei myöskään juossut pakoon jos lähestyin sitä, vaan siirtyi rauhallisesti vähän kauemmas. Lopulta Argos ilmeisesti totesi että muuttuneesta energiastani huolimatta se olin minä itse, tuli viereeni rapsutettavaksi, eikä ainakaan ulkoisesta käytöksestään enää huomannut mitään poikkeavaa. Tähän, että Argos vihdoin tuli lähelleni ja rapsuteltavakseni, kului kuitenkin tunti pari. Siihen asti se vain katseli minua hiukan etäämmältä ja väisti rauhallisesti vähän kauemmas, jos yritin lähestyä.

Reikin käyttö lisäsi entisestään  kiinnostustani energioihin ja niiden havainnontiin tietoisuuden tasolla ja ei-fyysisten aistien kautta. Monestihan ihmiset ajattelevat aisteiksemme vain viisi fyysistä aistiamme, joita ovat näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisti. Aloin tietoisesti ja tarkoituksella tutkimaan energioita ja niiden erilaisia vivahteita, miten kaikessa ympärillämme olevassa, elottomaksikin yleensä ajattelemissamme asioissa ja esineissä on oma energiansa ja millaisia asioita energioiden havaitseminen mahdollistaa. 

Minun tarinani, osa 5 Omaa tietä etsimässä II

  Minun tarinani, osa 5

Omaa tietä etsimässä II

Minulle oli vuosien myötä tullut yhä selvemmäksi, Raamattua lukiessani, Raamatun ristiriitaisuuksien ja sen vuoksi, etten kokenut Raamatun Jumalaa oikeudenmukaiseksi, ettei kristinusko ollut vastaus todelliseen tietoon kaiken olevan olemassa olosta. Pelkästään Raamatun suhtautuminen lapsiin, jotka olivat syntisiä isiensä tekojen vuoksi, oli asia, joka oli minulle selvä viite siitä, ettei kyse voi olla todellisesta Rakkauden ja Valon Jumalasta. Millainen on sellainen Jumala joka  sanoo: (2Moos. 20:5 )  "Kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen". Tämä lapsiin liittyvä asia Raamatussa oli minulle yksi niitä isoja kynnyskysymyksiä, joiden vuoksi en voinut kokea sitä omakseni. Eikä edes tuon lauseen loppuosaan vetomainen "....niille, jotka minua vihaavat", muuta asian miksikään. Se että jonkun isä kohtelee lapsiaan niin kaltoin, ettei lapsi jaksa uskoa Jumalan olemassa oloon, ei ole lapsen vika, vaan seurausta isänsä toiminnasta. Millainen Jumala rankaisee silloin lasta.

Muita merkittäviä asioita, joita en voinut uskoa, olivat esimerkiksi ajatus Jeesuksesta Jumalan poikana ja oman vastuullisuuden puute pelastuksessa.

Huolimatta suhtautumisesta kristinuskoon, minulla ei ollut mitään kristittyjä ihmisiä vastaan ja olin lähtenyt mukaan seurakunnan vapaaehtoistyöhön, kun seurakunta haki ihmisiä, jotka alkaisivat ystäviksi ja auttajiksi niitä tarvitseville. Ajattelin, että vapaaehtoistyön kautta, kohtaisin mahdollisesti jonkun vanhuksen, jonka luona käydä jo muutaman vuoden ikäisen tyttäreni kanssa vierailuilla ja ehkä auttamassa jossain arjen askareissa. Yllätyksekseni minulle osoitettiinkin  maahanmuuttajaperhe, jossa oli isä, äiti ja kolme pientä lasta. Minulle oli kuitenkin yhdentekevää kuka minulle osoitettu ihminen tai ihmiset olisivat, joten tutustuimme kyseiseen maahanmuuttajaperheen kanssa toisiimme. Perheen isä osasi jo jonkin verran suomea, mutta äiti oli lähes suomenkielen taidoton. Opettelimme yhdessä suomenkieltä, kävimme ostoksilla, lapsemme leikkivät yhdessä ja opetin perheen äitiä myös ompelemaan. Itselleni kun käsityöt olivat yksi intohimoni.

Kerran kirjastossa ollessani silmiini osui hyllyssä ollut Koraani ja otin sen uteliaisuuttani käteeni, koska maahanmuuttajaperhe jossa kävin vapaaehtoistyöntekijänä, oli muslimiperhe. Heidän kohdallaan muslimi oli enemmänkin vain nimitys, eivätkä he juurikaan noudattaneet islamin sääntöjä. Minua kuitenkin kiinnosti silti ymmärtää edes vähän tarkemmin, millaiseen asian he uskoivat. Otin Koraanin hyllystä ja avasin sen. Kuinka ollakaan, avatessani kirjan, en sano "sattumalta", koska, vaikka itsekin käytän joskus sitä sanaa, en sattumaan usko, vaan tarkoitukseen. Avasin siis Koraanin summissa ja kohta joka aukesi ja josta ensimmäiset lauseet luin, liittyi lapsiin ja siihen, miten jokainen lapsi on syntyessään synnitön. 

Tähän asti elämässäni islam oli ollut minulle hyvinkin tuntematon uskonto. Minua oli kuitenkin jo lapsena kiinnostanut uskontoon liittyvät asiat, vaikken missään vaiheessa ollut kokenut itseäni varsinaisesti uskovaksi ja arvosanani koulussa olikin aina uskonnossa ollut kiitettävä. Jostain syystä kuitenkin ihmismielen tarve uskoa johonkin kiehtoi minua todella paljon. 

Päädyin Raamatun lisäksi, lukemaan Koraania enemmänkin, kuin nämä muutamat lauseet ja huomasin miten Raamatussa ja Koraanissa on myös  paljon samoja asioita ja samoja kertomuksia, kuten myös samoja hirveyksiä. Tunnustaahan Koraani Raamatun monilta osin, evankeliumit ja Tooran ja islamissa sanotaankin sen olevan jatkumoa kristinuskolle, joten yhtäläisyydet joiltain osin ovat luonnollisia. Yksi oleellisimmista  eroista lienee ajatus Jeesuksesta, joka kylläkin on tärkeä profeetta islamissa, mutta ei Jumalan poika.

Islamissa ihminen on itseasiassa enemmän vastuullinen omasta toiminnastaan pelastuakseen, eikä lapsilla ole perisynnin takkaa. Tämä ajatus omasta vastuullisuudesta oli periaatteessa enemmän minun ajatteluni kaltainen. Islamissa kuitenkin on edelleen tänäkin päivänä olemassa niin valtavan suuria epäoikeudenmukaisuuksia ja eriarvoisuutta, ettei se mahdollista ihmisten välistä oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, eikä rauhaa. Raamatun Uuden Testamentin  Rakkauden kaksoiskäsky on ylivertainen Koraanin lakeihin verrattuna, mutta sekään ei poista niitä monia suuria epäkohtia, joita myös Raamattuun ja sen kertomaan Jumalaan liittyy. Näissäkin kohdin, molempien uskontojen kohdalla, kyse on kuitenkin vain yksittäisistä asioista ja kokonaisuus on se joka lopultakin ratkaisee ja mikä lopulta sai minut siihen päätökseen, ettei viisaus elämän ja olemassaolon salaisuuksista löydy kristinuskosta, se ei löydy islamista, eikä ylipäätään uskonnoista. Kummankaan näiden uskontojen kirjan mukaan Jumala ei perusta lopultakaan ihmisen sydämen hyvyydestä, vaan tuomitsee säälittä helvettiin, jos kuulut väärään uskontoryhmään. Tuskin minusta olisi koskaan voinut tulla kunnollista uskontojen määrittelemää uskovaa, oli uskonto mikä tahansa, koska nämä uskonnot pitävät sisällään niin paljon Jumalan epäoikeudenmukaista sanaa....tai oikeammin sanottuna, ihmisten Jumalan suuhun laittamia epäoikeudenmukaisuuksia.  

Vuodet kuluivat, olin avioitunut ja minulla oli jo viisi lasta. Arjen elämä hallitsi vuosien kulkua monine tapahtumineen, mutta kiinnostus henkisiin asioihin ei ollut kadonnut. Mitä enemmän kohtasin arjen vaikeuksia ja myös tapahtumia, joita ei voi fyysisin aistein havaita, sitä suuremmaksi kasvoi tarve ymmärtää kaiken syitä ja sitä mitä kaikkea onkaan olemassa. Olin sisimmässäni tullut varmuuteen uskontojen aiheuttamista ongelmasta, maailman niin monissa vaikeuksissa, niiden hallitessa ihmismieltä. Sen ymmärtämisen seurauksena oli luonnollista astua jälleen eteenpäin.

Elämän moninaisten tapahtumien kautta, tulin tilanteeseen jossa halusin ottaa koiran. Minulla oli ollut jo aikoinaan yksi saksanpaimenkoira, joka minulle koiraroduista oli ehdoton ykkönen, joten päädyin jälleen sakemanniin ja tällä kertaa poikaan. Perheeseemme liittyi uusi jäsen, Argos.

 

Koiran hankinta toi mukanaan uusia tuttavuuksia ja vuonna 2011 kuulin tutuista koirapiireistä, piakkoin alkavasta Reiki I taso  kurssista. Minua oli jo pitkän aikaa ja yhä enemmän kiehtonut energiat, se miten kaikki on myös energiaa, vaikka emme sitä useinkaan tule ajatelleeksi. Ilmoittauduin reikikurssille ja opin ykköstason reikihoidon opit eli miten hoitaa itseään tai kontaktihoidossa muita. 

 Reiki on hoitomuoto, jossa hoitaja toimii energian kanavana, mutta ei käytä, eikä luovuta hoidettavaan omaan energiaansa. 

 

Minun tarinani, osa 4, Omaa tietä etsimässä I

 Minun tarinani, osa 4

Omaa tietä etsimässä I

Jo lapsena muistan joskus miettineeni sitä, mikä on kaiken olemassaolon tarkoitus. Mutta mikä saa lapsen pohtimaan olemassa olon merkitystä. Ehkä se on luonnollinen osa ihmisen kasvua, kun lapsi alkaa ymmärtämään omaa yksilöllisyyttään ja erillisyyttään vanhemmistaan, tai omaa elämää koskettaa jokin onnettomuus, luonnonkatastrofi, jonkun läheisen ihmisen tai vaikka lemmikin kuolema.  

Olen lähtöisin ateistikodista ja vaikka kotona ei ateismia mitenkään tyrkytetty, olin kyllä tietoinen äitini ajatuksesta, että "tänne synnytään sattumalta, kuollaan, haudataan maahan, madot syövät ja se on siinä", vaikkei hän sitä näin radikaalilla tavalla esittänyt, kun olin lapsi. Äitini tämä ajatus oli siinä mielessä erikoinen, että tiedän hänen kokeneen ainakin joitain sellaisia asioita, jotka olivat tuon lopullisuus ajatuksen vastaisia.  

Asuimme maaseudulla, metsän reunassa ja liikuin lapsena paljon luonnossa. Kuljin metsissä tutkien kasveja, tarkkaillen eläimiä ja vain istuen ja nauttien luonnon luomasta tunteesta. Myöhemmin kasvanut kiinnostukseni energioihin, joita ei voi fyysisin aistein havaita, on ollut itsessäni luultavasti vahvana jo lapsuudessa, vaikka en silloin osannutkaan sitä ajatella tavalla, miten nykyään asiat näen, koen ja ymmärrän. Jo lapsena, erityisesti vanhat puut ja kelot vetivät voimakkaasti puoleensa, niiden läheisyys ja koskettaminen, niistä huokuvan tunteen kiehtovuus ja syvä ja voimakas energia, jonka myöhemmin olen ymmärtänyt koostuvan esimerkiksi niiden pitkän elämän aikana niihin kertyneistä lukemattomista jäännösenergioista. Puissa on syvää rauhaa ja viisautta. Onhan niiden juuret syvällä Äiti maassa ja latvus kohoaa kohti korkeutta ja valoa, joista rakentuu tasapaino. Puiden energiassa on seesteisyyttä,  jota voi ammentaa itseensä, kun hiljentää oman maallisen ajattelun mielensä ja antaa niiden välittämän rauhan kulkeutua itseensä.

Tullessani siihen ikään, jolloin nuoret pääsevät ripille ja parhaan ystäväni Annen aloittaessa rippikoulun, myös minä halusin  rippikouluun. Ehkä sieltä löytäisin joitain vastauksia siihen, että elämällä ja kaikella ympärillämme olevalla olisi muukin tarkoitus, kuin mikä äitini näkemys oli asiasta. Kaipasin vahvistusta ajatukselleni siitä, että on jotain muutakin, kuin sattuman varainen syntymä ja kuolema, että totuus on jotain muuta. Ateismistaan huolimatta, rippikouluun meno ei ollut äidilleni ongelma. Koska minua ei ollut syntymäni jälkeen kastettu, minun tuli mennä ensin kasteelle, jotta voisin osallistua kirkossa pidettävään konfirmaatioon. Iästäni huolimatta minulle tarvittiin myös kummit. Eräs perhetuttumme tuli toiseksi kummikseni ja rippikoulussa meitä opettanut naislehtori  toiseksi. Minut kastettiin,  pääsin ripille ja äitini järjesti kotonamme kauniin rippijuhlan, johon kutsuttiin myös sukulaisia vierailulle. 

Mitään aidosti syvällisiä tai todellisia vastauksia ei rippikoulu tai kristinusko kuitenkaan koskaan itselleni antanut. Siihenkin on syynsä, jotka ymmärsin vasta pitkän etsinnän  jälkeen. 

  

Kaste ja konfirmaatio

Vuodet kuluivat. Peruskoulu päättyi ja menin lukioon. Minulla oli ollut haaveenani joko puutarhurin tai laborantin ammatti, mutta olin lopulta päätynyt ajatukseen laboratoriotyöstä. Laborantiksi opiskelemaan pääsyn vaatimuksena oli kuitenkin 18-vuoden ikä, käsiteltävien myrkyllisten aineiden vuoksi. Menin lukioon, koska työtäkään en löytänyt. Kahden vuoden lukiossa olon jälkeen sain työpaikan eräästä suuresta puutarhasta ja vuoden siellä olon jälkeen, täytettyäni 18 - vuotta, hain haluamalleni laborantti linjalle ammattikouluun. Pääsin ensiyrittämällä, olinhan tarkoituksella lukenut juuri niitä aineita, joita eniten huomioitiin pisteiden laskussa. Biologia kymmenen, fysiikka ja kemia, molemmat yhdeksän. Todellisuudessa minulla olisi ollut kemian numero kymmenen ja fysiikan numero kahdeksan, mutta koska fysiikan- ja kemian opettajani tiesi toiveestani laborantiksi opiskelusta hän teki kompromissin ja antoi molemmista yhdeksikön.  Olin alkanut myös seurusteleman ja muutin pois kotoa senaikaisen poikaystäväni kanssa. Tämä yhdessäolo kariutui lopulta vuosien kuluttua kumppanini jatkuvaan alkoholin ja rajun väkivallan käyttöön, jonka viimeisellä kerralla tuskin olisin selvinnyt hengissä, jos en olisi ehtinyt pakoon naapuriin.

Kuva kotona pois muuton jälkeen vanhan omakotitalon pihalta, johon muutimme vuokralle. Talossa oli tupakeittiö, olohuone, sekä sauna, ulkovessa ja pihalla kaivo, jossa ei ollut edes pumppua, vaan vesi tuli nostaa ämpärillä kaivosta.

Ammattikoulun laborantti linjalla opiskelemassa. Kuva on yksi opiskeluun liittyvä harjoitus, jossa tuli kehittää itse otettu valokuva.

Minä ja saksanpaimenkoira tyttöni Donna.

Elämä jatkui opiskelun ja ammattiin valmistumiseni jälkeen  työn merkeissä, ensin Mikrobiologian laitoksella ja Tyksissä ja lopulta vakituisessa tutkimus ja kehitystyössä kansainvälisessä terveysteknologian yrityksessä, sekä välillä ns.  lainatyöntekijänä yhteistyössä Yliopiston kanssa.

Kiinnostukseni ei fyysisin aistein havaittaviin asioihin, olemassaolon monimuotoisuuteen ja merkitykseen lisääntyi, mutta nuorena en niin tarkoin edes miettinyt sitä, mikä esimerkiksi kristinuskon opeissa oli sellaista, ettei niistä voinut vastauksia löytää kaipaamiini asioihin. Vasta myöhemmin, pitkään jatkuneen henkisen kasvun polulla kulkuni jälkeen, on syyt siitä avautuneet minulle. Uskon että kaikissa uskonnoissa on pohjalla totuuden siemeniä, onhan niissä myös rakkauden sanomaa. Siitä huolimatta uskonnot lisäävät ihmisten välistä erillisyyttä ja kasvattavat ihmisryhmien välisiä muureja. 

Miten olemassaolostaan ja seuraajamäärästään kilpailevat uskonnot, maailmaa  hallitakseen, eikä vain rakkaudella, ei ihmisen todellisen hyvyyden, vaan sen mukaan mihin ryhmään kukin kuuluu, asettamalla ihmisiä eriarvoiseen asemaan, toinen toistensa ylä- tai alapuolelle, voisivatkaan olla vastaus ihmisten välisen ja maailmanrauhan saavuttamiseen. 

 

Minun tarinani, osa 3 , Lapsuusvuosien aikaa II

                      Minun tarinani, osa 3 

                           Lapsuusvuosien aikaa II

Kuvassa minulla on kädessäni Piipi-kottarainen.

Vuodet kuluivat lapsen maailman merkeissä. Maaseudulla asuessani, lapsuuteeni liittyi paljon metsässä samoilua, leikkiä ja ulkoilua, sekä ystäviä ja koulunkäyntiä.

Koulumatkani oli kolme ja puoli kilometriä. Oma isoäitini oli käynyt samaa koulua ja kyseinen koulu on vielä tänäkin päivänä toiminnassa. Talvisin kuljin joko bussilla tai välillä metsien läpi hiihtäen. Keväällä ja syksyllä polkupyörällä tai huonolla ilmalla bussilla. Paikalliset bussikuskit tunsi maaseudulla kaikki matkustajat ja muistan joskus kun bussikuskille antoi 50 penniä, joka oli lapsen bussimatkan hinta, niin kuski antoikin takaisin kokonaisen markan. Se oli siihen aikaan suuri raha lapselle. Sillä sai lähikaupasta sata nallekarkkia, yhden hinta kun oli vain pennin.

 

Rakastin luonnossa liikkumista ja eläimiä, enkä voinut sietää sitä, miten naapurin pojat tekivät pahojaan ja kiusasivat elämiä jos kiinni saivat. Olin oman ikäisekseni aktiivinen eläinten ja luonnon puolustaja. Kerran löysin kotimme takaa metsästä naapurin poikien siellä olon jälkeen maahan tiputetun linnunpöntön ja kivillä kuoliaaksi hakatut kottaraisen poikaset. Pöntön sisältä kuului rapinaa. Sinne oli jäänyt yksi pokaisista. Vein poikasen kotiini. Annoimme sen nimeksi Piipi. Piipi oli koko kesän luonamme. Se istui sormen päällä kun kuljetin kättäni talon ulkoseinää pitkin ja napsi siitä kärpäsiä. Se istui äitini olkapäällä ympäristöä ja matoja seuraillen, äidin kuokkiessa perunapeltoa ja repi keittiön pöydällä olevan ranskanleivän pieniksi palasiksi, retuuttaen sitä kuin jotain suurta vastaan taistelevaa saalista. Syksyllä Piipi liittyi  pihapiirissämme olevaan kottaraisparveen ja lähti lopulta sen mukana.  

Vähän päälle 10-vuotiaana sain ensimmäistä kertaa kesätöitä, herneen poimintaa. Ensimmäisillä palkkarahoillani menin pieneen, parin kilometrin päässä olevaan kyläkauppaan ja ostin äidilleni uuden viltin, koska vanhan kotitalomme lattiat olivat talvisin kylmät ja viileys tahtoi kovilla pakkasilla ujuttautua sisään seinistä ja ikkunan raoista. 

Kuljin paljon luonnossa, pelloilla ja  metsissä, mukanani vihko ja kynä. Piirsin tarkasti eri kasveja, niiden lehtien ja kukintojen muotoja. Luonto, eläimet ja niiden  tutkiminen kiinnostivat minua jatkuvasti. Joskus öisin, lähdimme naapurissa asuvan, parhaan ystäväni Annen kanssa tarkkaileman pöllöjä tai jäljittämään metsän siimeksestä kuuluvaa ketun naukuvaa 'naurua'. Välillä pystytimme teltan kauas metsään, otimme eväät mukaan ja yövyimme siellä. Muistan miten kerran olimme ilmeisesti liian lähellä jonkun pöllön pesäpuuta, kun pöllö kalliolla seistessäni yhtäkkiä lensi takaani, jalat hiuksiani viistäen, tarkoituksen ilmeisesti säikäyttää minut tieheni.

Yllä olevassa kuvassa olen valkoinen t-paita päällä kolmen serkkuni  kanssa.

Luonnossa liikkuminen oli yksi asia joka sai minut miettimään myös ympärillämme olevia energioita. Erityisesti metsässä huomasin miten voimakkaasti jotkin asiat, kuten suuret vanhat puut vetivät puoleensa. Silloin en kuitenkaan ymmärtänyt vielä samalla tavalla, kuin nykyään, mikä niissä oli se  voima, joka kutsui lähelleen, ihailemaan niiden kauneutta, koskettamaan niitä ja aistimaan niistä lähtevää tunnetta. 

Hiljalleen vuosien aikana kiinnostukseni olemassaolon merkitykseen, fyysisin silmin havaitsemattomaan maailmaan ja ympärilläni oleviin energioihin kasvoi ja lähdin tietoisesti etsimään vastauksia minua mietityttäviin kysymyksiin esimerkiksi uskonnoista, jotka eivät lopultakaan vastaa olemassaolomme merkitykseen, saati mahdollista maailman rauhaa ja tasapainoa ihmisten ja koko luomakunnan kesken. Niihin asioihin palaan myöhemmin seuraavissa kirjoituksissani.