Minun tarinani, osa 2
Lapsuusvuosien aikaa I
Minä kesällä kotitalomme oven edessä, kohta 7-vuotta täyttävänä.
Olimme muuttaneet asuman kolmisin äitini ja isosiskoni kanssa, äitini erottua uudesta miehestään, jonka alkoholismi teki perhe-elämän mahdottomaksi. Yläpuolella oleva kuva on otettu samana kesänä kun muutimme. Olen kuvassa vähän alle seitsemän vuotias, päälläni äidin ompelema mekko. Istun meille uuden kotimme, vanhan omakoti-talon ulko-oven edessä. Pieni puutalo metsän reunassa, keittiö, makuuhuone ja olohuone, hilseilevä maali ulko-ovessa, mutta turvallinen ikioma koti, ilman alkoholisoituneen isäpuolen läsnäoloa.
Saman tien varrella oli jokunen muukin omakotitalo ja aivan naapurissamme olin nähnyt jo muutaman kerran ulkona, heidän pihallaan, itseni kanssa samaa ikäluokkaa olevan tytön. Kerran hänet taas ulkona nähdessäni rohkaistuin. Muistan vieläkin selkeästi, miten kävelin pihojemme välissä olevan pensasaidan läheisyyteen, katsoin arastellen tähän tyttöön ja sanoin hänelle : "Hei, mää olen Hannele, mikä sun nimi on ? Muistan miten tyttö vastasi minulle varovasti : "Anne". Tästä lähti vuosia kestänyt ystävyytemme, joka lopulta päättyi, ollessamme kuusitoista vuotiaita, Annen päättäessä elämänsä oman kätensä kautta.
Joitain vuosia myöhemmin, äitini saatua raahaa säästöön, hän otti hiukan lisää lainaa ja laajennutti kotimökkiämme niin, että siihen rakennettiin uusi olohuone ja minä ja siskoni saimme yhteisen oman huoneen. Siihen asti olimme nukkuneet kaikki samassa makuuhuoneessa. Huoneessa oli yksi parisänky, jossa siskoni nukkui äidin kanssa. Huone ei ollut suuri, eikä siihen olisi mahtunut toista sänkyä, koska huoneessa liikkuminen olisi tullut silloin vaikeaksi. Minä nukuin lattialla patjalla, jonka sai nostetuksi päiväksi pois. Iltaisin patjan ympärille laitettiin muovi, sen päälle lakana ja äidin ompelemia paksuja neliskanttisia monikerroksisia kangasalustoja. Suvussani oli useampiakin joilla oli lapsuudessa jatkunut yökastelu melko pitkään ja minä oli yksi heistä. Siihen aikaan ei ollut sellaisia mahdollisuuksia mitä nykypäivä antaa, jos lapsi kastelee yöllä vuoteensa. Pesumahdollisuudet oli erilaiset, eikä ollut edes kertakäyttövaippoja. Tämä olikin yksi syy omaan lattialla nukkumiseeni. Minä olisin kastellut joka yö äitini vuoteen patjan, jos olisin nukkunut samassa sängyssä. Ymmärsin tottakai tämän syyn, mutta joskus myös pelotti yksin lattialla nukkuessa, varsinkin jos olimme siskoni kanssa katsoneet jotain pelottavaa elokuvaa televisiosta äitimme kiellosta huolimatta. Silloin kietouduin tiukasti viltin sisään, niin että peitto ulottui pään alta jalkojen alle ja pysyin visusti piilossa peiton suojassa, vaikka sen alla hengittäminen ei tuntunutkaan mukavalta. Ympärille kiedottu peitto kuitenkin antoi turvaa.
Kun kodissamme aloitettiin rakennuksen laajentaminen ja remontointi, lattialla nukkuminen pelotti tavallista enemmän. Makuuhuoneen lattia, jossa nukuimme, oli kylmä, joten lattia purettiin, eristettiin ja tehtiin uusiksi. Siirryimme lattiaremontin ajaksi nukkumaan olohuoneeseen. Lattialla yksin nukkuessani, vieressä olevan huoneen avatun lattian läheisyydessä, huoneesta kuuluvat rapinat, joiden todennäköisin syy oli sinne kivijalan kautta päässeet hiiret, saivat lapsen mielikuvitukseni laukkaamaan ja miettimään peittoni alle yöllä eksyviä hiiriä tai mahdollisia nurkissa hiipiviä lattian alta tulevia kummituksia.
Näihin aikoihin muistan, että olin alkanut joskus miettimään myös elämän syvempiä asioita. Mitä tapahtuu kun joskus kuolemme. Siinä ei sinällään ole mitään erikoista ja jokainen lapsi niitä varmasti jossain vaiheessa omalla tavallaan ajattelee. Yksi syy tähän oli ehkä myös se, että läheinen sukulaistyttöni, jonka kodissa vietimme joka kesä viikon pari, oli menehtynyt auton alle jäätyään ja olimme luonnollisesti olleet hänen hautajaisissaan. Kuoleman ajatus oli tullut sen kautta lähelle.
Vaikka äitini oli ateisti, ei ateismi ollut hänelle niin merkityksellinen, että olisimme juurikaan siitä puhuneet. Myöhemmin joskus paljon isompana, häneltä asiaa tarkemmin kysyessäni, äitini kertoi ajatuksensa olevan, että tänne synnytään sattumalta, eletään ja kuollaan ja se on siinä. Minulle oli syystä tai toisesta muodostunut jo lapsena ajatus, ettei asia ole noin yksinkertainen, että on olemassa jotain muuta.
Sen tiesin jo lapsena, ettei äitini erityisemmin pitänyt uskonnoista. Tähän oli olemassa myös syynsä. Hänen oma isänsä, pappani oli Jehovan todistaja, väkivaltainen ja häijy mies, joka pieksi vaimoaan, mammaani lasten edessä. Ruokaa oli ollut niukalti ja lapset olivat saaneet viimeisenä, mitä oli häneltä jäänyt. Pelko oli ollut kodissa jatkuva vieras. Muistan itsekin, ennen tähän omaan kotiimme muuttoa, asuessamme äitini vanhempien yläkerrassa, kuinka pelottava tämä pappani oli. Jos hän oli kotona, minulla ja sisarellani ei ollut mitään asiaa alakertaan ja äitini ollessa työssä, mamma laittoi meille yläkertaan vieville portaille ruokalautaset, jotka sitten haimme varovasti ja peläten, niin ettemme vaan joutuneet pappamme näköpiiriin. Välillä pappa sai niin pelottavia raivokohtauksia, että pakenimme kaikki pihalla olevaan liiteriin ja telkesimme oven sen sisäpuolella olevalla laudalla, niin pitkäsi aikaa, että ulkoa kuuluva kiroaminen ja uhkailut olivat loppuneet.
Kotitalomme laajennustyöt ja kalliopohjan räjäytyksestä irronneita kivenlohkareita, sekä sylissäni Mirri-Kissa.
Äitini kävi kaksivuorotöissä, jolloin joka toinen viikko hän lähti työhön samalla bussilla, kun tulin kotiin koulusta ja ehtisimme vain sanomaan "hei" bussin ovella kohdatessamme. Iltavuoroviikkoinaan äitini saapui töistä kotiin niin myöhän, että olimme yleensä jo sisareni kanssa nukkumassa. Äiti oli aina valmistanut meille ruuan valmiiksi, jonka sitten lämmitimme sisareni kanssa. Ei siihen aikaan ollut mikroaaltouuneja, vaan meillä oli töpselillä pistorasiaan kiinnitettävä sähköhella, jolla sitten keitimme perunat ja lämmitimme äidin tekemää kastiketta tai muuta ruokaa. Tämä hella aiheuttikin minulle kovasti huolta. Sisareni oli monesti aika ajattelematonkin luonteeltaan ja useitakin kertoja hänen käyttäessään hellaa, hän oli unohtanut levyn päälle, se hohkasi tulenpunaisena ja pelkäsin että jonain päivän talo vielä syttyy tuleen, hänen huolimattomuutensa takia.
Lapsuuteni päiviin kuului paljon myös iloa. Minulla oli huolta pitävä äiti, jota ei tarvinnut pelätä. Hän järjesti meille syntymäpäiväjuhlat, joihin saimme kutsua ystäviä ja joulun lahjoineen. Näin kun ei hänellä itsellään lapsuudessa ollut koskaan ollut, koska Jehovan todistaja isänsä kielsi kaiken tuollaisen. Minulla oli myös hyvä ystävä, naapurin tyttö Anne, jonka kanssa kävimme samaa koulua samalla luokalla, leikimme päivittäin yhdessä, nukuimme kesäisin teltassa ja lähdimme välillä öiseen metsään tarkkaileman huhuilevia pöllöjä ja etsimään kettuja, joiden äänet kantautuivat metsän kätköistä. Opettelimme uimaan Aurajoessa ja se oli suuri saavutus, kun vihdoin uimataito kehittyi niin paljon, että jaksoi uida joen yli toiselle rannalle ja hernevarkaisiin siellä oleville suurille pelloille.
Pienistä asioista ja elämän kummallisista tapahtumista, alkoi vuosien myötä hiljalleen kasvamaan kiinnostus siihen, mitä kaikkea muuta onkaan olemassa, kuin mitä fyysisin aistein voimme havaita.