Minun tarinani, osa 1
Varhaislapsuus
Olen vihdoin päättänyt toteuttaa pitkään, jo vuosia suunnitelmissani olleen ajatuksen, kirjoittaa oma tarinani. Olen monesti leikkinyt ajatuksella myös kirjan kirjoittamisesta. Kirjan jossa kertoisin omasta elämästäni, sillä, vaikka olenkin Suomessa syntynyt ja koko elämäni elänyt, ihan tavallinen arkinen ihminen, mahtuu elämääni sellaisia tapahtumia, joita ei jokainen kohtaa. Tällä kertaa tyydyn kuitenkin lyhyempää kirjoittamiseen, eli tässä blogissani kerrottuun useampiosaiseen tarinaani.
Tarinani kertoo siitä, minkälaisten elämänkokemusten kautta olen kasvanut siihen mikä tänään olen, ihmiseksi jolle tietoisesta henkisestä kasvusta on tullut merkittävä osa arkea ja elämää. Se kertoo siitä, millaisen tien olen tässä elämässäni käynyt, etsiessäni itseäni ja omaa tarkoitustani.
Joku voisi sanoa, että jälkikäteen on helppoa keksiä tarina elämänsä tapahtumien ympärille. Tarina, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan, soljuvat eteenpäin toinen toisiinsa kytkeytyen, niin että ne johtavat aina seuraavaan, voidaksemme kasvaa ihmisinä, sellaisiksi mihin meidän on tarkoitettu. Itse uskon tarkoitukseen, enkä siihen, että elämä täysin mielivaltaisesti heittelee meitä, vaikka aina ei ole helppoa ymmärtää sitä, miten elämä kohtelee ja välillä itsekin puhun sattumasta. Uskon että myös elämän vaikeilla ja raskailla kokemuksilla on merkityksensä ja uskon siihen, että meillä on myös vapaa tahto, vaikka ympäristömme ei aina annakaan hyviä valinnan mahdollisuuksia ja muut ihmiset saattavat vaikuttaa elämäämme monin eri tavoin. Siitä huolimatta, mitä elämässä kohtaammekin, ei kukaan voi riistää meiltä ajatuksiamme, eikä tietoisuuttamme, jonka mahdollisuudet avaavat ovet sellaiseen maailmaan ja ymmärrykseen, jota vain maallisina fyysisisinä ihmisinä, ilman henkisiä ominaisuuksiamme, emme voisi saavuttaa. Niin myös oman elämäni kokemuksista muodostuu tarina, joka jokaisella omansa, todellinen, jokaisella sielulla, jokaisella joka syntyy. Se on oman elämämme tarina, tiestä jota kuljemme, teistä joka meidän jokaisen tulee kulkea. Elämämme tarina on kertomus syistä ja seurauksista, tarina kasvamisesta ja oppimisesta. Tarina joka jatkuu elämästä toiseen, niin kauan, kunnes olemme oppineet sen, mikä meidän tulee oppia. Ollaksemme yhtä, ikiaikaisen Kosmisen viisauden kanssa ja ollaksemme yhtä, myös toinen toistemme kanssa. Synnyin ateistiperheeseen, mutta itsestäni kasvoi elämän syvällisempiä asioita miettivä ihmisen alku jo lapsena. Vanhempani erosivat ollessani jo hyvin pieni, eikä minulta ikäni vuoksi ole niiltä ajoilta mitään muistikuvia. Jäimme kolmisin äitini ja kaksi vuotta minua vanhemman isosikoni kanssa. Ollessani alle kouluikäinen äitini avioitui uudelleen. Siihen aikaan ei susipareja katsottu hyvällä ja äitini ja uuden miehensä avioiduttua ja yhteiselämän alettua, isäpuoleni osoittautuikin pahasti alkoholisoituneeksi, jonka viinanhuuruisten raivokohtausten iskiessä sai pelätä hänen vihaansa ja uhkailujaan, eikä vain sanallista vaan myös henkensä puolesta. Asuimme kaksikerroksisessa omakotitalossa, jonka alakerrassa oli autotalli ja varastotilat ja toisessa kerroksessa asuinhuoneet. Talossa oli pitkä parveke, johon pääsi sekä etuoven kautta, että olohuoneesta. Tämä osoittautuikin onneksemme, koska kaksi ulospääsyreittiä mahdollisti toisesta ovesta pakenemisen, isäpuoleni vahtiessa toista ovea. Viinan sekoittamastaan ajatuksenjuoksustaan huolimatta, isäpuoleni kuitenkin päätti vahtia aina juuri ulko-ovea ja hänen väkivalta- ja tappouhkauksiltaan pakenemiseen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi paeta olohuoneen ovesta parvekkeelle ja hypätä siitä alas, ennekuin hän ehti luoksemme. Muistan miten joskus talvipakkasella, isäpuoleni taas yltyessä alkoholihuuruiseen raivoonsa, ei ollut aikaa edes pukea päälleen vaan oli hypättävä parvekkeelta lumihankeen pudotuksesta piittaamatta, pelkissä alusvaatteissa ja paljain jaloin. Isäpuolen havaitessa pakomme, hän lähti kiroillen ja täynnä raivoa peräämme, läpi lumisen pimeän metsän, jonka kautta pakenimme juosten samalla alueella kauempana asuvan isoäitini kotiin. Tähän aikaan oli noin kolme - viisi vuotias.
Isäpuoleni lupaukset muuttaa toimintaansa osoittautuivat tyhjiksi ja muutimme melko lyhyeksi jääneen yhteiselon jälkeen väliaikaisesti äitini äidin omakotitalon yläkertaan, kunnes äitini sai asumisemme järjestettyä uudelleen. Äitini teki työtä tekstiilitehtaassa pienellä palkalla, mutta sai asuntolainan ja osti pienen omakotitalon, johon muutimme kolmisin, äiti, sisareni ja minä.
Elämämme muuttui täysin. Saman vuonna, kun kesällä muutimme äitini ostamaan pieneen omakotitaloon, aloitin koulun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti