Minun tarinani, osa 9
Mietin pitkään tämän blogikirjoitukseni otsikkoa, sillä en tarkoituksella halunnut kirjoittaa "miksi nainen jää väkivaltaiseen suhteeseen", sillä ei ole mitenkään harvinaista, että suhteen väkivaltainen osapuoli ei olekaan mies, vaan nainen. Monesti juuri miehen kokeman parisuhdeväkivallan kohdalla kuulee kommentteja siitä, että etkö pärjää naiselle. Fyysisessä väkivallassa kuitenkaan useimmin ei ole kyse siitä, kykenisikö voimiensa puolesta vastaamaan siihen, vaan väkivallan käyttäminen ja siihen liittyvä ongelma on niin sanotusti "ihmisen korvien välissä". Joidenkin tutkimusten mukaan miesten ja naisten harjoittamassa parisuhdeväkivallassa ei määrällisesti ole kovinkaan suurta eroa, toisten tutkimusten mukaan, naisten kokemaa väkivaltaa on huomattavasti enemmän. Naisten kokema fyysinen väkivalta on kuitenkin usein rajumpaa (liittyen miehen yleensä suurempiin fyysisiin voimiin) ja useimmiten se onkin nainen, joka menehtyy parisuhdeväkivallan seurauksena. Vaikka kirjoitankin nyt fyysisestä väkivallasta, ei pidä unohtaa että henkinen väkivalta voi olla aivan yhtä haavoittavaa ja fyysiseen väkivaltaan liittyy aina myös henkinen väkivalta.

Itse elin vuosia väkivaltaisessa parisuhteessa. Elämä ei useinkaan ole niin mustavalkoista kuin sen ajattelisi olevan ja on monia asioita, jotka toiselle ihmiselle olisi itsestään selviä, niin ettei jäisi hetkeksikään johonkin elämäntilanteeseen. Joidenkin kohdalla se varmasti pitää paikkansa, mutta on myös aivan eri ajatella tilannetta teoriassa, ja miten siinä toimisi, kuin se, että itse joutuisikin kohtaaman kyseisen asian käytännössä.

Oma parisuhteeni, jossa koin fyysistä väkivaltaa oli ensimmäinen parisuhteeni. Mainittakoon nyt myös se, ajatellen esimerkiksi nykyistä sukunimeäni, että kyseinen mies oli suomalainen. Olin alkanut seurustelemaan nuorena, hiukan ennen kuin täytin kuusitoista vuotta. Neljä vuotta tapaamisestamme, ammattikouluni puolivälissä, muutimme asumaan yhteen. Nuoruus, elämänkokemuksen puute, toistuva anteeksi antaminen kumppanin itkiessä väkivaltaisuutensa jälkeen, sääli, lupaukset, jonkinlainen ymmärrys siitä, mistä väkivaltainen käytös juonsi juurensa ja usko tai ehkä enemmänkin toive, asioiden muuttumiseen, saivat kerta toisensa jälkeen jäämään.
Eräänä viikonloppuna tuli kuitenkin se kerta, jolloin olisin todennäköisesti menettänyt henkeni, tai vähintään loukkaantunut vakavasti, jos kumppanini olisi saanut minut väkivallalta pakenemiseni jälkeen kiinni. Olin jo aikaisemminkin kohdannut häneltä sellaista väkivaltaa, että seuraukset olisivat voineet olla paljon pahempia, kuin mitä lopulta olivat. Väkivalta ei kuulunut hänen toimintaansa kuitenkaan vain päihtyneenä, vaan myös muulloin, kun hän ei hillinnyt omaa käytöstään. Oli jälleen viikonloppu ja niinkuin lähes aina, mies oli käynyt Alkossa ja piilotellut pulloja ties mihin. Ihan niinkuin asia ei tulisi esille päihtymisen myötä. Mitä enemmän hän juopui, niinkuin lähes joka viikonloppu, hän keräsi jälleen mielensä perusteettomia ja sairaita mustasukkaisuuden ajatuksia, kunnes ne olivat saaneet niin suuren vallan , ettei hän hillinnyt enää käytöstään. Ensin alkoi sanallinen kysely ja syytökset, joihin vastasin kieltävästi, koska ne eivät pitäneet paikkansa. Asioiden kieltäminen kuitenkin, niinkuin monesti aiemminkin, vain lisäsi miehen kierroksia. Hän alkoi lyömään, tarttui kiinni kurkkuni, kuristi ja hakkasi päätäni seinään. Hän oli silmittömän raivon vallassa. Yritin suojat päätäni ja kasvojani ja kaaduin lattialle, yrittäen väistellä hänen lyöntejään. Lopulta hän otti keittiön tuolin, ja nosti sen ylös niin suuren raivon vallassa, että ajattelin todennäköisesti pääsevän hengestäni, jos en pääse pakoon. Vahva juopumus onneksi vaikutti hänen toimintaansa niin, että ehdin siirtymään sivuun, ennekuin tuoli osui minuun ja pakenemaan ulos. Asuimme omakotitalossa metsän reunassa ja säntäsin ulos ulko-ovesta saksanpaimenkoiramme kintereilläni. Oli yö ja pimeää. Juoksi pakoon naapurin pihalle, ajatuksenani mennä piiloon heidän ulkorakennuksensa taakse. Toinen kenkäni irtosi jalastani, ja lensi johonkin paetessani niin kova kuin pysytin. Epäonnekseni naapurilla oli liiketunnistimeen perustuva ulkovalo, se syttyi palaman ja kumppanini tajusi mihin suuntaan olin paennut ja näki minut. Hän lähti perääni ja lähdin kiertämään vieressä olevan metsän kautta toisella puolella olevaan naapuriimme. Odotin metsän reunassa lähellä naapurin tonttia, hiljaa, koiramme Donna vierelläni. Donnakin ymmärsi pysyä lähelläni, vaikka normaalisti, esimerkiksi metsässä kuljettaessa, juoksi jatkuvasti minun ja kumppanini väliä, kuin vartioiden, että molemmat olimme tallessa. Nyt Donna ei paljastanut missä piileksimme. Kuuntelin missä kumppanini liikkui ja oliko hän mahdollisesti arvannut mihin olin menoissa ja tullut perääni. Naapurissa oli aivan pimeää. Kun mitään ei kuulunut, hiivin hiljaa kyseisen naapurin ulko-ovelle ja hakkasin sitä hädissäni, toivoen heidän oleva kotona ja heräävän. Pian naapurin mies tulikin avaamaan oven, selitin nopeasti mitä oli tapahtunut ja hän päästi minut ja koirani sisään. Jäimme yöksi naapuriin. Seuraavana aamuna soitin kumppanini siskon miehelle. Hän tuli kanssani minun ja kumppanini kotiin, otin välttämättömät tavarani ja lähdin. Sain heti vuokra-asunnon ja hain myöhemmin loput tavarani kodistamme.

Minä, ja saksanpaimenkoiramme Donna, vuonna 1987
Mikä saa ihmisen käyttänytkään väkivaltaisesti toista kohtaan ilman todellista syytä, tai että kyse olisi esimerkiksi itsepuolustuksesta. Syitä siihen löytyy varmasti lukemattomia. Oman kumppanini käytöksen taustalla oli varmasti hänen luonteensa heikkous ja kyvyttömyys esimerkiksi hoitaa arjen tavallisiakaan asioita. Vain pankissa tai vakuutusyhtiössä asiointi oli suuren työn takana. Kyvyttömyys keskustella virkailijoiden kanssa tai hoitaa välttämättömiä asioita oli työtä ja aikaa vievä suoritus. Keskustelukyvyttömyys, mustavalkoisuus, heikko itsetunto, tosiasioiden kieltäminen ja kieltäytyminen näkemästä tapahtumia muilta kuin omalta näkökannaltaan. Sairaalloinen mustasukkaisuus kertoi omasta epävarmuudesta. Vain oma viipymiseni hiukan vaadittua asioiden hoitamista pidempään lähikaupassa, jos jäin vaikka juttelemaan hetkeksi jonkun kohtaamani tutun kanssa, oli hänelle monesti merkki siitä, että olin kohdannut jonkun miehen, sopinut jatko tapaamisesta tai tehnyt jotain sopimatonta. Seurauksena raivoa ja väkivaltaa. Olin monesti sanonut hänelle, etten koskaan tule perustaman hänen kanssa perhettä tai hankkimaan lapsia, jos käytöksensä ei muutu. Ja onneksi pidin siitä huolen, ettei meille yhteisiä lapsia tullutkaan. Olin oman lapsuuteni aikana, äitini ja isäni erottua ja äitini avioiduttua uudelleen, saanut kokea lapsen kannalta, mitä on kun perheen aikuinen (isäpuoleni) on alkoholisti ja väkivaltainen. Oma kumppanini liiallisen alkoholinkäytön uskon liittyneen myös hänen heikkoon itsetuntoonsa. Kännissä hän muuttuikin 'rohkeaksi' ja sosiaaliskesi ja alkoholi toi rohkaisua. Se oli myös jo hänen lapsuudessaan omalta isältään saatu malli. Hänen lapsuuden perheessään asiaa ei kuitenkaan paheksuttu, vaan äitinsä aina puolusteli miestään jatkuvasta alkoholinkäytöstä. Mies kun kuitenkin hoiti työnsäkin muurarina ja toi leivän taloon.
"Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin ? "
Olen monesti miettinyt lähtöni jälkeen, miksi minä, niin kuin moni muukin, jää väkivaltaiseen parisuhteeseen. Kaikella järjellä ajateltuna, kun siitä pitäisi irtautua mahdollisimman nopeasti, jos kumppani pahoinpitelee.
Kyseinen Juliet Jonesin Sydämen biisi "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin ? " lienee monelle tuttu ja kysymys lienee myös täysin aiheellinen. Jotkut ihmiset, kerta toisensa jälkeen päätyvät parisuhteeseen, jossa kokevat väkivaltaa tai tulevat muilla tavoin huonosti ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi.
Itse en usko sattumaan, vaan tarkoitukseen elämän tapahtumissa ja siihen, että kyseiset asiat tulee eteen niin monta kertaa, että niiden kautta oppii ne asiat, jotka jokaisen tulee oppia, tasapainoisen ja hyvän elämän saavuttamiseksi, niin yksilönä, kuin yhdessä muiden kanssa. Jos se ei tapahdu tämän elämän aikana, sen opiskelua jatkaa seuraavissa elämissä, kunnes riittävä taito on saavutettu. Uskon myös karmaan ja karman oppiläksyjen kautta tarkoituksella eteen tuleviin oppimisen mahdollisuuksiin, sillä karma antaa selityksen elämän koettelemuksille. Olenko jossain aikaisemmassa elämässäni toiminut niin säälimättömästi jotain toista ihmisitä kohtaan, että olen tässä elämässä tullut kokemaan sen saman, mitä minun uhrikseni joutunut ihminen on silloin joutunut tuntemaan. Olenko silloin ollut täysin kyvytön tuntemaan empatiaa toista ihmistä kohtaan tai ymmärtämään sitä, että sen toisen ihmisen väärään käytökseen on ollut myös syynsä. Vasta ymmärryksen kautta kun voi syntyä myös anteeksianto. Niin usein, vasta oma kokemus saa ymmärtämään syvällisesti sen, miltä jokin asia tuntuu.
Lause "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" ei myöskään ole vain pelkkä klisee. Ihmisen tulee oppia kunnioittamaan ja arvostamaan myös itseään, laittaman rajat sille, miten sallii itseään kohdeltavan ja ymmärrettävä sen tärkeys ja merkitys. Kaiken sallimien toisen käytöksessä parisuhteessa, ei ole palvelus myöskään kumppanille, vaan osoitus siitä, että kaikesta huolimatta, on sallittua jatkaa samaa toimintatapaa. Se vain ruokkii väkivaltaisen ihmisen ajatusta siitä, ettei käytöksensä ole kuitenkaan niin pahaa, että sillä olisi seurauksia. Elämänkokemukset opettavat, ja ihminen joka käyttää toista kohtaan väkivaltaa, ei ole kasvanut riittävästi siihen ajatukseen, saati sisäistänyt sitä omaksi elämäntavakseen, ettei väkivallan ja toisen alistamisen kautta, ole mahdollista löytää tasapainoista elämää, eikä todellista sisäitä rauhaa. Mielestäni on tärkeää ymmärtää se, että myös väkivallan käyttäjä kokee vaikeita tunteita, sisäistä ristiriitaa ja ahdistusta, vaikkakin ne olisivat rakentunut tilanne huomioiden aivan kuin syyttä, vain ihmisen omasta sisäisestä epävakaudesta lähtöisin. Väärästä käytöksestä on peruteltua koitua myös seurauksia, joiden kautta on mahdollista ymmärtää oman toimintansa vaikutukset. Syiden ja seurausten oppimine on elämässä tärkeää, jotta voi kasvaa ihmisenä. Kaikki eivät siltikään opi kerralla, eikä kahdellakaan. Jotkut toistavat samaa kaavaa koko elämänsä.
Kyseisen kumppanini kohdalla myös kävi näin. Kun olin lopulta lähtenyt, kumppanini tutustui uuteen naisystävään, joka ulkoisesti muistutti paljonkin itseäni. Tämä nainen päätyi myös samaan tilanteeseen, jossa itse olin elänyt, joutuen toistuvan perheväkivallan kohteeksi, mutta silti avioitui kyseisen miehen kassa, perusti perheen, ja hankki kaksi lasta.
Mitä olen voinut oppia parisuhteeni väkivallasta ja muista vaikeista kokemuksista ?
Niinkuin varmasti jokainen väkivaltaisesta parisuhteesta irtautunut, olen minäkin miettinyt sen syitä, miksi en lähtenyt aiemmin, mitä minä voi oppia tapahtuneista. Syitä mikä aina sai jäämään, kerroinkin jo aikaisemmin tässä kirjoituksessani. Myös siitä, miten vääräkin käytös perustuu joihinkin syihin, mistä se on muodostunut. Tekijöitä siinä on monia. Ihmisen omat henkilökohtaiset luonteenpiirteet, perimä, kasvatus ja opetus, saadut toimintamallit, ympäristön vaikutus, kulttuuriset tekijät, elämänkokemukset, kyky tai kyvyttömyys oppia uutta ja katsoa rehellisesti itseään ja omaa toimintaansa.
Vaikeista kokemuksista on mahdollista kasvaa ja halutessaan myös oppia. Uskon että omani kaltaisilla elämäntapahtumilla on myös tarkoituksensa. Oma henkilökohtainen kokemus auttaa ymmärtämään, ettei teoria/järkevä toiminta ja käytäntö, todellakaan kulje elämässä aina käsi kädessä. Se auttaa myös ymmärtämään, ettei aina ole syytä vain suoraan tuomita toisen ihmisen valintoja. Tapahtumien taustalla voi olla sellaisia asioita ja syitä, joista, meillä ei ole mitään käsitystä. Sen saa ymmärtämään sen, että ihmisen tulee oppia arvostaman ja kunnioittaman myös itseään, jotta voi arvostaa myös muita. Muiden arvostaminen ja miellyttäminen ei saa perustua itsensä uhraamiseen, eikä muiden ylentämiseen. Se ei ole rakkautta, ei itseään, eikä toista kohtaan, että antaa toisen ihmisen toistuvasti kohdella kaltoin itseään ja sallii toisen jatkaa väkivaltaista käytöstään.
Myötätunnon ja empatian oppimien on myös tärkeää, On mahdollista kokea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan siitä, että hän on kokenut elämässään sellaisia asioita, joiden seurauksena hänestä on kasvanut väkivaltainen ja toisiin vääryyttä kohdistava, mutta se ei tarkoita, että sellaista toimintaa tulisi hyväksyä.